Kohteleeko Suomi kaltoin ulkomaalaistaustaisia isoäitejä?

Onko rikos elää 95-vuotiaaksi?

Tällä otsikolla kirjoitin kolme vuotta sitten Hs mielipidesivulla, kun olin "elvyttänyt" äitini kunnan terveyskeskuksen "saattohoidosta".
Äitini oli ollut keskussairaalassa hoidettavana keuhkokuumeen vuoksi ja kotiutettu oman kunnan terveyskeskuksen vuodeosastolle kuntoutumaan. Viikonloppumatkani jälkeen löysin äitini saattohoidosta kuivuneena. Minulle kerrottiin, että äitini oikea puoli oli halvautunut eikä hän enää pystynyt nielemään, lääkäri oli edellisenä päivänä tehnyt elvytyskieltopäätöksen.

Hierottuani ja juotettuani äitiäni, hän alkoi elpyä ja pääsiäisaamuna kolme vuotta sitten hän kyseli ihmeissään, enkö minä kuollutkaan.
Inkeriläinen, nyt 98 v äitini on sitkeä sissi, koettuaan Siperiaan karkoituksen ja  metsätyöt Uralilla, hän jo kahteen kertaan seljättänyt suomalaisen yhteiskunnan "saattohoidon".
Minulle korostetaan aika usein  hänen palvelukeskuksessaan, kuinka vanha äitini on, joten  alkaa tuntua siltä, että äitini on syyllistynyt siihen, että elää liian kauan. Kuitenkin  äitini on vielä aika omatoiminen, liikkuu itsekseen rollaattorilla ja muistelee lapsuuttaan Oinaalan kylässä, lapsuutensa lauluja ja runoja.

Tämän vuoden  pääsiäismaanantain televisio-ohjelmat Pitkät jäähyväiset ja Isän kuolema, jotka käsittelivät eutanasiaa kahdelta eri kannalta,  toivat mieleeni tämän äitini kolmen vuoden takaisen eloonjäämistaistelun.
Pitkät jäähyväiset-ohjelmassa  ihailin aviopuolison rohkeutta hoitaa muistisairasta vaimoaan ja rohkeutta kieltäytyä hoitojen lopettamisesta. Isän kuolema- näytelmässä isän ja tyttären taisteluun isän oikeudesta kuolla hoitotahtonsa mukaisesti, en halua ottaa kantaa, ne ovat henkilökohtaisia ratkaisuja. Kuitenkin tällaiset näytelmät muistuttavat liikaa kolmannen valtakunnan rodunjalostusfilmejä, joissa ihannoitiin vaikeastisairaiden tai vammasiten ihmisten päätöstä kuolla, etteivät rasittaisi valtion taloutta.


Vammaisen omaisena kuitenkin näen suuren ristiriidan vanhuksen ja aikuisen kehitysvammaisen kohdalla, heidän oikeudestaan saada päättää hoidostaan tai hoidosta kieltäytymiseen. Jos aikuinen kehitysvammainen asuu palvelukodissa ja hänellä on viranomaisedunvalvoja, silloin vain nämä tahot voivat päättää vammaisen hoidosta tai hoidon lopettamisesta. Omaisilla ei ole enää mitään sanomista ja vaitioloon vedoten heille ei kerrota mitään, jopa estetään tapaamiset, kuten minun kohdallani on käynyt.
Etelä-Karjalaisessa pikkukaupungissa Twin Peaksin tapaan kukaan ei tiedä mitään, kukaan ei ole nähynyt mitään, kukaan ei kerro, onko kaapattu  autistinen lapsenlapseni vielä hengissä?

Jotkut omaiset ovat kertoneet, että edunvalvoja  järjesti jopa vammaisen hautajaiset, jonne ei kutsunut omaisia, haudallakäyntejä ei enää kukaan estä. Eräs toinen omainen haluaisi vaikeasti sairaalle vammaiselle lapselleen järjestää pitkät jäähyväiset kotona, senkin estää viranomaisedunvalvoja.

HS julkaisi uuden eduskunnan neljän vuoden asialistan, jossa todetaan. että potilaiden itsemääräämisoikeutta koskevat lait ovat vanhentuneita, ne tulisi uudistaa. Mielestäni myös holhouslainsäädäntö pitäisi uudistaa ja poistaa viranomaisedunvalvojien mielivalta.
Milloin perusoikeuksien  22§  perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista, aletaan noudattaa?
Ratkaiseeko raha ja viranomaisedunvalvoja tulevaisuudessa, kuka saa hoitoa ja oikeuden elää?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Monica Honkanen

Mielenkiintoinen blogi, rohkeaa ajattelua ja kritiikkiä. Olet omakohtaisesti kokenut asiat, joten väitteesi eivät ole tuulesta temmattuja.

Ihmetyttää, kuinka meidät, yhteiskunnasta tai voittojen tuottamisesta osattomat, usein käsitetään toisarvoisina kansalaisina: olipa kyse vanhuksesta, vammaisesta tai työkyvyttömästä.

Laitoksissa, sairaaloissa, vanhainkodeissa on varmaan todella suuria eroja, kuten myös hoitajien ja lääkäreiden välillä. Kuitenkin yleistyksenä voi sanoa, että hoito voisi olla paljon parempaa, ihmisläheisempää ja asiakaskeskeistä. Monesti holhoava systeemi riisuu ihmisen subjektiudesta oman elämänsä suhteen pelkäksi hoitotoimien objektiksi.

Pirkko Leskinen

Käydessäni viikottain tapaamassa muistisairasta omaistani, hämmästyn aina kuinka nopeasti joidenkin asukkaiden tila on muuttunut.
Meidän omaisten tärkeä tehtävä ei ole ainoastaan ilahduttaa omaisiamme vaan myös valvoa hyvän hoidon toteutumista käymällä usein.

Muutosta hoitorutiineihin tai toimintatapoihin on huomattvasti vaikeampi saada aikaan. Hoitohenkilökunta kokee hyvin helposti loukkaukseksi, jos esittää pieniä muutoksia.
Luulisi, ettei kuluja eikä aikaa kuluisi sen enmpää, kun jos vaikka kerran viikossa syötäisiin tai kahviteltaisiin kaikki yhdessä.
Asukkaat nuokkuvat yleensä pöydän ympärillä, muutama on sidottu tuoliin tai pyörätuoliin, kukaan ei puhu mitään, televisio pauhaa ja työntekijät istuvat toimistossa, ehkä niitä palavereitakaan ei tarvitsisi niin usein pitää.

Vieraan tullessa, oikein huomaa kuinka kova ihmisen nälkä näillä asukkailla on, kuinka ilahtuneita he ovat kun vaihdetaan kuulusia vuodenajasta, päivästä tms. ei millään raaskisi lähteä oman omaisen kanssa tämän huoneeseen.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset