Kohteleeko Suomi kaltoin ulkomaalaistaustaisia isoäitejä?

97 vuoteen mahtuu monenlaista...tarina-3.

Äitini Hilma-Maria Heistosen tarinoita.

Lapsenlapsenlapsia kasvattamassa Suomessa.

Saapuessaan Suomeen äitini joutuikin, niin kuin halusi  auttamaan kasvattamaan nyt jo edesmenneen tyttäreni lapsia ja osasi nauttia siitä "yhteisöstä", jossa vielä kolmen pienen lapsen lisäksi oli äitini Lyyti-sisko täysin petisängyyssä oleva reumapotilas.

Tyttäreni puolisonsa kanssa olivat ryhtyneet yrittäjiksi ja se vaati ponnistelua, joten äitini apu olikin hyvin tärkeä. Itse asuin silloin pääkaupunkiseudulla ja pidin huolta tyttäreni ensimmäisestä avioliitosta autistisesta kehitysvammaisesta pojasta, jonka edunvalvoja olin.

Lapset varttuivat ja äitini muutti tyttäreni perheestä paikkakunnan palvelukeskuksean, jossa asuu nytkin. 

Äitini pitkän elämän ja selviämisen salaisuuteena on varmaan suuren perheen rakastavassa ja yhteisöllisessä ilmapiirissä kasvamista.

Erityisen lämmöllä äitini muistelee omaa isäänsä.

-Ei niin hyvää isää ollut kenelläkään, kuin meillä. Muistan, että hän oli aina hyvällä tuuleella ja häntä tottelitkin sitten paremmin. Hän nosti "häirikköä" polvillensa istumaan ja jutteli asiasta rauhallisesti ja se meni helpommin perille kuin äkäisesti huutaminen.

- Isä opetti meille Isä meidän-rukouksen, joka on kulkenut mukana koko elämäni. Isä rakasti meitä jokaista kymmenlapsisessa perheessä.

- Muistan, että evakkomatkoilla me äidit jaoimme ruuan, hoidimme lapset ja teimme yhdessä työtä metsässä puunkaadossa ja usein kesäisiin lapsetkin olivat mukana. Hengellinen virsikirja oli myös aina mukanamme.

Minä itsekin muistan ne metsätyöt. Lapsille ei ollut varmaan järjestetty mitään hoitoa, joten äidit veivät meidät mukaan ja me saimme siellä juotavaksi koivumahlaa..kerättiin siinä paikan päällä metsästä marjoja "ateriaksi" itsellemme ja äideillekin, siinä ajassa kun he kaatoivat puita... Sitten hirskuormien päällä metsäteitä "matkustimme" illansuussa kotiin..

Suomessa Hilma-Maria Heistonen on oppinut toisenlaista kulttuuria laitoselämässä : pitää olla nöyrä ja selvitä yksin, ei saa olla vaivaksi eikä saisi pyytää apua.

Hän ponnistelee palvelikeskuksessa selviytyäkseen omatoimisesti, ettei olisi vaivaksi muille.

Vanhanakin hän halua säilyttää ihmisarvonsa, ylpeytensä ja oman kultturinsa arvostuksen.

Hänellä on tärkeää arvokkuuden ja kauniin käytöksen säilyttäminen, jota hän toivoisi hoitohekilökunnalta.

Suomessa Babulja ( mummi) Heistonen kaipailee nyt lapsuuden kotia, tuttuutta ja perheen turvaa ja kokee olevansa palvelukeskuksessa vieras.

Täälläkin hänen sitkeytensä näkyy selätettyään kaksi kertaa saattohoidon.

Babuljan silmät säikkyvät tyttären ja tyttärentyttären lasten vieraillessa, silloin hän saa olla omiensa ympäröimä. Omat ihmiset tuntevat hänen elämänhistoriansa. Maahanmuuttaja -vanhukset ovat kovin yksin vieraan kultturin vanhuspalveluissa.

Kerran Inkeriläsipappi Arvo Survo sanoo sytyttäessään joulukynttilää Inkerin äideille :

- Kovia kokeneen inkeriläisvanhuksen silmistä välittyy kiitollisuus ja vähään tyytymisen lahja. Inkerin äitien silmistä olen oppinut elämässäni eniten. Niissä silmissä elämä on totta".

Näin päätän täällä kertaa nämä lyhyet tarinat rakkaasta äidistäni. Äideistä Parhain hän on!

Kirjottamani teksti oli osittain Viikko-Imatralainen - lehdessä Jouluaattona 2008. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Henry Bjorklid

On kansa saannut Venäjällä monenlaista kokea.
Minun venäläinen vaimoni perheen tarina, vaikkakin ilman suomalaisia sukujuuria, on hieman samanlainen joissain kohtia:
- Hänen isoisällään oli mylly Vologdan oblastin itä-nurkassa.
- Se otettiin pois ja pian se olikin käyttökelvoton.
- Pari vaimoni tätiä lähetettiin Siperiaan, koska olivat puhuneet "valtiota vastaan". Pahempisuinen jopa kaksi kertaa. Kumpikin tuli kaikilta reissuilta kuitenkin hengissä takaisin.
- Koulumatkaa vaimollani oli 12 km ja sitä hän kulki metsien halki joka päivä jo 7-vuotiaasta lähtien. [Olen itse ollut niissä metsissä, enkä haluaisi ilman asetta siellä liikkua. Lähinnä susien vuoksi.]
- hänen isänsä teki kaiken itse; ovet ikkunat jne. ja rakensi "viimeiseen kylään", johon tie päättyy, talon. Se on vieläkin pystyssä ja siellä asuu vaimoni veljet. Vaimoni isä kuoli jo 50-luvulla ja äiti kuoli pari vuotta sitten.
- Setä kuoli "Suomen rintamalla". Hän siis kaatui talvisodassa, mutta koko sodasta 'ei saannut puhua'. Virallinen tieto tuli vasta v. 1943.
- 15-vuotiaana vaimoni (1967) sai paperin jossa hänet käskettiin menemään töihin Riigaan.
-Tapasin vaimoni asuessani Vologdassa vuonne 2000, eli meillä on kohta 10-vuotispäivä. Kesti kuitenkin melkein vuosi, ennenkuin hän muutti/pystyi muuttamaan luokseni Vologdaan.
Sieltä sitten muutimme Suomeen 2003, mutta nuorinta, 17-vuotiasta tytärtä ei saannut ottaa mukaansa. UVI odotti 8 kuukautta ja kaksi viikkoa, ennenkuin antoi kielteisen päätöksen, eli samana päivänä kun tytär täytti 18 vuotta. He vetosivat siihen, että tytär oli täysi-ikäinen. (tällainen viivyttely ei nykylain mukaan enään käy päinsä, mutta hakemus oli jätetty "vanhan ulkomaalaislain" aikaan.)

- Vaimollani on edelleen Venäjän passi. Hänellä ei oikein koskaan ole ollut kotimaata. Hän luuli, että Latvia olisi hänen kotimaansa, kunnes viranomaiset aika tylysti "muuttivat hänen käsityksensä".
Suomessakin tämä "alkusoitto", eli tyttären vieminen Riiaan, oli aika tylyä. Mutta vaimoni kuitenkin hyväksyy sen, että tänne jäädään, joskin sukujuuret ovat Venäjällä/Latviassa.
- Kerrottakoon vielä, että hänen entinen mies, joka on kohta kuusikymppinen hänkin, on syntynyt Latviassa, mutta ei saa passia. hänellä ei ole ylipäätänsä minkään maan passia.
Myös nuorin tytär eleili pitkään ns. Nansen-passilla, eli valtiottoman passi. Aina kun menimme rajan yli, meidän perheellä oli kolme passia; yksi Suomen, yksi Venäjän ja yksi Nansen-passi. Ja aina rajalla joku virkamies halusi tietää "mikä se tällainen perhe on?" No UVIhan sitten ratkaisi ettemme ole perhe lainkaan...!

Henry

Viola (nimimerkki)

#1 Henri : Kiitos kertomuksestasi.

En tiedä tulisiko sellainen aika joskus, että kansa kävisi ihmettelemään. Mikä ihmeen järjestelmä on ollut maapallolla, jos tuolla tavalla vaikeutetaan ihmisen olemassa oloa!?

Ensiksi haluaisin onnitella Teitä vaimonne kanssa jo etukäteen 10-vuotispäivän johdosta! Ja toivottaa kaikkea hyvää!

Kirjoittelin hieman äidistäni, mutta samaantyyppisiä kokemuksia on itsellänikin. Jos verrataan vaimonne tarinoihin, niin minä juoksin kouluun 10km päähän yksin. Siinä oli yksi kylä välissä, jossa minä kävelin, muuten pelosta juoksin, koska myös pelkäsin susia. Sitten meidät siirettiin toisen paikkaan, niin koulu tuli lähemmäksi, eli 7km, mutten ollut enää yksin koulumatkalla, joten se helpotti elämää.

Silloin Stalinin aikana valtiota vastaa puhuminen oli vaarallista..moni joutui Siperiaan. Harvat pääsivät sieltä takaisiin.
Vologda on minulle hieman tuttu nuoruudesta, olen käynyt siellä muutaman kerran luistelukilpailussa, kun opiskelin Arkhangelissa Pedagogisessa instituutissa.

Nansen-passista tiedän mitä se on. Voi sanoa, että on olemassa "ei kenenkäänmaa" ja sillä passilla olet sitten" ei kenenkäänmaan kansalainen".
Teillähän on ihana perhe, mutta UVI-näkee jotain muuta..monessa muussakin tapauksessa, valitettavasti.

Viola Heistonen.

Henry Bjorklid

Joo, meillä on kaks' kissakin: Kossu ja Vissy.

Henry

Viola (nimimerkki)

#3
Pietarissa ystävättäreni perheessä on aika iäkäs neiti-kissa Koosha. He ovat löytäneet jostain netistä, jossainpäin maailmaa, lieneekö Egyptissä ( en ole varma) Kissan Temppelin ja siellä on "sen" kissan kuva, mutta he pitävät, että se on juuri heidän Kissan Temppeli, kissat kun sattuivat olemaan samannäköisiä...

Henry Bjorklid

Juu, meidän Kossulla ja Vissyllä on omat temppelit rakenettu jo aikoja sitten. Yleensä ostoskeskuksiin ja suomalaiset käynevät niissä suurin joukoin perjantaisin ja ennen juhlapäiviä. ;-)
Kossu ja Vissy ovat kuitenkin itse raittiita n. 20 viikkoisia, aika villejä veijareita. :-)

Henry

Ofelia (nimimerkki)

Suomen kansanrunousarkistossa on suuri määrä Inkerinmaalta kerättyä aineistoa. Se on siellä tallessa, mutta en tiedä miten hyvin on talletettu inkeriläisten historia esim. toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta. Olisiko nyt uuden keräystyön aika?

Äitisi sukupolvesta ei varmaankaan kovin moni ole enää elossa ja joukko hupenee kaiken aikaa. Mielestäni heidän kokemuksensa ja elämäntarinansa olisi tärkeä saada talteen.
Tekeekö kukaan joko Suomessa tai Venäjällä työtä näiden kokemusten keräämiseksi? Suomessa on monia inkeriläisvanhuksia. Heiltäkin voisi varmaan kerätä runsaasti aineistoa, vaikkapa nauhoitettuja haastatteluita. Ehkä tämä työ on jo käynnissä??

Viola (nimimerkki)

#5 Henry :
pääasia, että Kossu ja Vissy ovat itse raittiina! ja nauttivat elämästä, ilahduttaen teitä!

Viola (nimimerkki)

#6 Ofelia :
Nyt olisi ajankohtaista kerätä aineistoa tästä inkeriläisten paluumuuttoaallosta.

Toivo Flinkin tutkimuskirja " Kotiin karkotettavaksi" ilmestyi 4.3.2010. Inkeriläisten siirtoväen palautukset Suomesta Neuvostiliittoon 1944-1955. Olin seminaarissa 13.2.2010 "Inkeri-ajankohtaisseminaari" Helsingin yliopistolla, jossa hän kertoi kirjstaan.
Flinkin kirjassa on hieman ennen ja sodanjälkeiseltä ajalta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset